Kahe maailma vahel

Huomenna illalla lähden takaisin Tallinnaan. Fiilikset ovat sekaiset. Kahden maailman välissä on välillä todella hämmentävää seisoa.

Kesän alussa olisin mieluummin jäänyt vain Tallinnaan. Tiesin, etten tulisi näkemään joitakin kavereitani koko kesään. Tiesin, etten Suomessa voisi samalla tavalla päättää menoistani ja tuloistani, joutuisin sopeutua asumaan neljän aikuisen kanssa saman katon alla. Tekisin paljon töitä, mikä tuntuisi aluksi rankalta. Enkä saisi seikkailla uudessa kotikaupungissani, joka alkukesäisen aurinkoisena tuntui entistäkin jännemmältä.

Näinä kesäkuukausina minulla on sitten taas ollut niin hauskaa suomikavereideni kanssa, että tuntuu haikealta jättää heidät tänne lahden toiselle puolelle ties kuinka pitkäksi ajaksi. Ajatus yksinasumisestakin tuntuu todella yksinäiseltä, nyt kun olen tottunut asumaan neljän ihanan ja hassunhauskan, kannustavan ja tukevan perheenjäseneni kanssa. Enkä ole edes ehtinyt toteuttaa kaikkea sitä, mitä suunnittelin kesällä tekeväni. Tuntuu, kuin elämä täällä olisi jäämässä kesken, vaikka olenkin ollut täällä jo neljännesosan vuodesta.

Haikeuden keskellä ehkä kuitenkin kaikista hämmentävintä on se, että tiedän itsekin näiden höpsöjen ajatusten kaikkoavan heti, kun saavun Viroon. Kun näen Tallink Starin kannelta Tallinnan skylinen ja Vanhan kaupungin muurit ja tornit. Ja jos ei vielä silloin, niin ainakin sitten, kun avaan oman kämppäni oven takalukosta ja käyn lähi-Rimissäni hakemassa täydennystä omaan jääkappiini. Ihan viimeistäänkin silloin kaikki haikeus on kadonnut, kun käppäilen pitkästä aikaa keskustan läpi tapaamaan parhaita tallinnaystäviäni. Kun olen innoissani koulun alusta kuin mikäkin etuhampaaton ekaluokkalainen.

Kun yhdessä paikassa kaikki menee paremmin kuin hyvin, tuntuu hieman vaikealta lähteä jonnekin muualle. Siltikin olen sitä mieltä, että mukavuusalueilta poistuminen kannattaa aina. Lopputulos voi nimittäin olla aika mahtava. Minun tapauksessani se on sitä, että on kaksi paikkaa, joita voin sanoa omakseni. Minulla on kaksi paikka, joissa on minulle todella tärkeitä ihmisiä. Kaksi paikkaa, joissa on mieluista ja merkityksellistä tekemistä. Kaksi paikkaa, joista on molemmista surullista lähteä ja aina ihana palata. Kaksi kotia melkeinpä. Se tuntuu todella hyvältä, ja vaikka onkin haikeaa jättää Suomi taas joksikin ajaksi, odotan innoissani toiseen kotiini paluuta. Todella innoissani itseasiassa! Melkein yhtä innoissani kuin se etuhampaaton ekaluokkalainen Komeetan koulun pihalla elokuussa 1999.