keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Kui kuidagi ei saa, siis kuidagi ikka saab

Tällä hetkellä voin henkisesti hyvin, millä yllätän itsenikin. Olen nimittäin fyysisesti aivan rappiolla, tunnen itseni suoranaiseksi ihmisraadoksi. 25 tunnin matkustusajasta olen onneksi jo yli puolessa välissä - kohta laskeutumassa Pariisiin.



Minulla on kädessäni aivan tajuton bakteeri-infektio, joka näyttää leviävän koko kehooni. Onneksi muut kehonosani eivät ole läheskään yhtä huonossa kunnossa kuin tuo vasen käteni, eivätkä toivottavasti semmoiseksi menekään. Kipu kuitenkin säteilee kaikkialle, ja useat lihakseni kramppailevat. Vasen käsi on miltei kokonaan poissa käytössä, ja tekee hurjan kipeää, jos se vahingossa hipaiseekaan jotain. Pääsen onneksi jo alle 12 tunnin päästä lääkäriin. Lääkärissä minulle toivottavasti kirjoitetaan maailman vahvin antibioottikuurin, jolla tämä ikävyys saataisiin tapettua.



Nyt en kuitenkaan voi asialle mitään, pitää yrittää ajatella mahdollisimman positiivisesti.
Se on tällä hetkellä hieman haasteellista, mutta olen onnistunut siinä melkoisen hyvin. Vaikka tuo vasen käsi onkin hieman pois pelistä, sormet liikkuvat yhä ja olen sitäpaitsi oikeakätinen.



Matkalla olisi tämän sijasta voinut käydä vaikka mitä pahempaa. En esimerkiksi sairastunut kertaakaan vatsatautiin, mikä on kovin yleistä tuolla puolen maailmaa meille herkkämasuisille eurooppalaisille. Vatsavaiva olisi paljon sietämättömämpi lentokoneessa. Onneksi en myöskään ole hullussa kuumeessa tai makoile jossakin tajuttomana. Minut oltaisiin voitu myös ryöstää tai raiskata, tai olisin voinut joutua ties minkälaisen väkivällan uhriksi. Siitä paraneminen kestäisi paljon kauemmin.

Vaikka nyt tuntuukin pahalta, nämä ajatukset oikeasti auttavat minua. En tiedä olenko popsinut hieman liikaa Panadolia, kun melkein itken täällä ajatellessani, miten hyvin asiani oikeastaan ovatkaan.


Ja palataanpa alkuun – siihen henkiseen hyvinvointiin. Kun lähdin Tallinnasta kohti Indonesiaa, takanani oli monen monta unetonta yötä, viimeiset esseet vielä kirjoitettavana, ja yhä stressaantunut ja uupunut olo töistä. Nyt stressi on saatu nollattua, ja mieleni on varsin inspiroituneella päällä, lähestulkoon samanlaisella, jolla se viime kesänä oli. Silloin tunsin itseni kaikkeen pystyväksi supernaiseksi.


Tämä yksin matkustaminen ja kivun kanssa kamppailu jotenkin pakottaa aivojani ajattelemaan asioita eri kanteilta. En ole pitkään aikaan kokenut tällaista herätystä. Näitä tulee minulle aina silloin tällöin, ja se on ihanaa. Olen siitäkin iloinen, ettei minulla tällä hetkellä ole ketään matkakumppania. Matkakumppanille valittelisin kipua varmasti taukoamatta. Tai yksi matkakumppani löytyi täältä koneesta. Olen saanut Angry Birds -peliseuraa 3-vuotiaasta ranskalaistytöstä. Hänelle en valita, ja se saa minut miettimään - miksi sitä voivottelisi kenellekään muullekaan.


*

Tämän tekstin kirjoitin 5. helmikuuta 2014, Suomen aikaan klo 7:52, jossain Aasian ja Euroopan välimaastoilla. Pariisissa stuertti näki käsi-infektioni, enkä melkein päässyt Helsingin koneeseen. Onneksi aloin itkeä, ja pääsin. Kädessä oleva infektio parani muutamassa viikossa, kiitos Diacorin. Minulla ei ollut matkavakuutusta, mutta tänä päivänä en lähtisi edes Ruotsiin ilman. Kaikkea hassua sitä ehtii sattua ja tapahtua ja oppia vuoden aikana.

Nyt soi: Ewert and the Two Dragons - Stranger

torstai 19. helmikuuta 2015

Kahanev Euroopa kahaneb


Viime viikonloppu oli mukava. Sain yliannostuksen leipää ja juustoa, biletin kahtena iltana, kävin huonoilla deiteillä, tapasin vanhaa työkaveriani, kikatin vatsa kippurassa kavereiden jutuille ja yritin myös vähän opiskella. Viime viikonlopun tapahtumat olisivat yhtä hyvin voineet tapahtua Tallinnassa, Helsingissä, tai kai missä tahansa päin maailmaa. Tällä kertaa ne tapahtuivat Prahassa. Tuntuuko teistäkin joskus siltä, että maailma, tai ainakin Eurooppa, pienenee pienemistään?


Euroopassa pääsee maasta toiseen helposti, nopeasti ja erittäin edullisesti. Tiago matkasi Portosta Prahaan ja takaisin alle satasella. Alkuviikosta Hélène lähti Budapestistä perheensä luokse Pariisiin, Pariisista Strasbourgiin töitä tekemään ja sieltä kimppakyydillä Prahaan viikonlopuksi. Brysselissä asuva Renata oli Prahaan saapuessaan lentänyt viimeisen vuoden aikana yli 90 kertaa. Matkustamisen lisäksi muukin eläminen on Euroopassa koko ajan helpompaa. Samaa valuuttaa voi käyttää virallisesti jo 19 maassa ja epävirallisesti sitäkin useammassa, Eurooppaan kaavaillaan yhteistä 3G-verkkoa, sama sininen sairaanhoitokortti löytyy monien miljoonien taskuista ja niitä kuuluisia Erasmus-vauvojakin on kohta enemmän kuin Virossa asukkaita. Pienenevä Eurooppa voi ehkä myös tuntua epäreilulta: tarpeen tullen euroaluelaiset ovat sitoutuneet tukemaan toistensa talouskriisejä ja esimerkiksi Suomen tapaisten valtioiden sosiaaliturvaa saattaa jotkut käyttää hyväkseen.


Kesällä 2012 lähdin Ranskaan töihin. En joutunut hakea oleskelulupaa tai työviisumia - sitä vaan allekirjoitettiin työsopimus ja hyppättiin lentokoneeseen. Viroon muuttaessani sain paikallisen henkilökortin muutamassa viikossa, kun taas amerikkalaiset ja kanadalaiset kaverit joutuivat odottelemaan asumislupiaan useita kuukausia. Vajaan kuukauden pituiselle Angolan reissulle lähetin viisumihakemuksen konsulaattiin kolmesti. Olin menossa töihin kouluun ja orpokotiin, täysin palkattomasti.


Minulle pienenevä Eurooppa kuvastaa ennen kaikke yhteistyötä. Sitä, että halutaan puhaltaa samaan hiileen ja tehdä ratkaisuja enemmän yhteisen, kuin oman edun mukaan. Pienenevässä Euroopassa on toki omat ongelmansa, mutta ongelmatonta yhteisöä tuskin löytyy mistään. Eurooppa pienenee; monenlaisien mahdollisuuksien tarjonta suurenee.


Mahdollisuuksista mukavimpia on vaivattomat viikonloppureissut maantieteellisesti laajentuneen ystäväpiirin kanssa. Maistoin slovenialaisten Joštin ja Mankican valmistamaa burekia, kyselin ranskalaisen toimittajan näkökulmaa Charlie Hebdon iskusta, laulelin tšekkiläisten YouTube-videoiden tahdissa, juttelin portugalilaisen kaverini kanssa yhteisestä tutustamme, sain italialaisen ruokafanaatikon rakastumaan salmariin, kävelin joen vartta hollantilaisen kanssa ja söin jättimäistä porkkanakakkua ihanan suomalaisnelikon kanssa.


Pienenevä Eurooppa on tuonut elämääni paljon vapautta ja onnea. Jos pienenevä Eurooppa ei ole rikkaus, en tiedä mikä on.


Nyt soi: Daughter - Landfill

lauantai 7. helmikuuta 2015

Je suis Charlie Tallinnas

Minun piti lätkäistä tuo Sallan ottama kuva jo edelliseen postaukseen ja kuitata siihen, että käytiinpä Charlie Hebdon iskun muistotilaisuudessa. Sitten tajusin, että minulla on aiheesta muutakin sanottavaa. Niin itse iskusta kuin tuosta muistotilaisuudestakin on nyt kulunut kuukausi, ja aihetta on käsitelty mediassa varmaan vähintäänkin tarpeeksi kaikkien mielestä. Minä haluaisin kuitenkin vielä liittää blogini tähän Je suis Charlie -keskusteluun ja nostaa esille kolme pointtia.


1.

Charlie Hebdon isku tapahtui Pariisissa keskiviikkona 7. tammikuuta. Koko länsimaailmaa järisyttänyt tapaus levisi ruton lailla sosiaalisessa mediassa ja tapahtuma herätti kiivaita keskusteluja. Iskuissa kuoli 12 ihmisitä, ja myöhemmin piirityksissä kuoli kolme hyökkääjää, neljä panttivankia ja yksi poliisi.

3-7. tammikuuta Nigeriassa kuoli arviolta 2000 ihmistä. Bagan kaupungissa hyökättiin Nigerin, Nigerian ja Tšadin sotilaallisten joukkojen muodostamaan päämajaan. Vastarinnan hyökkäyksiin kuoli pääosin naisia, lapsia ja iäkkäämpiä henkilöitä, jotka eivät päässeet pakenemaan paikalta tarpeeksi nopeasti. Halutessasi voit lukea lisää täältä.

Kuulin itse Nigerian tapahtumista vasta, kun isäni kertoi minulle niistä tammikuun lopussa. En siihen asti ollut bongannut yhtäkään uutista liittyen Nigerian verilöylyyn, tai edes nähnyt siitä postauksia Facebookissa, vaikka minulla on satoja Facebook-kavereita ja seuraan useiden isojen sanomalehtien sivuja.

Myönnän, etten lue uutisia erityisen aktiivisesti. Silti mielestäni on pikkuisen vinksahtanutta, että Nigerian tapaus jäi minulta täysin Charlie Hebdon iskun varjoon.


2.

Pariisin välikohtaus oli kaikinpuolin hirveä, eikä surmaajien tekoja voida millään tavoin oikeuttaa. Itse olen vahvasti sitä mieltä, ettei ketään ihmistä, ei syytöntä tai jollakin tapaa 'syyllistä', kuuluisi koskaan tappaa. 

Tällä kertaa kysymys sananvapaudesta on se, mitä olen jäänyt miettimään. En ole itse niinkään tutustunut Charlie Hebdo -julkaisuihin, mutta ilmeisesti lehdissä on esiintynyt useita pilapiirroksia Profeetta Muhammadista. Mitä näillä pilakuvilla halutaan saavuttaa? Sitäkö, että näytetään ääri-islamisteille, että täälläpä muuten piirretään sananvapauteen nojaten juuri sitä mitä halutaan, ja nyt se sattuu olemaan pilakuva teidän profeetastanne? En näe mitä rakentavaa pilakuvien piirtämisessä on, kun sen tiedetään suututtavan ääri-islamisteja. Jos pilakuvien tarkoituksena olisi siis rauhoittaa ääri-islamistien terrori-iskuja, ovat ne pahasti epäonnistuneet ja oikeastaan aiheuttaneet täysin vastakohtaista reaktiota. Minusta siis tuntuu, että Charlie Hebdon tarkoituksena on pilailla ääri-islamistien kustannuksella silkan pilalun iloksi. Tämä ei edelleenkään oikeuta ampumavälikohtausta mitenkään - ampujien olisi ehdottomasti kuulunut ilmaista mielipahansa jollakin toisella tapaa. Mutta missä menee sananvapauden raja? Kenestä saa, ja kenestä ei saa piirtää pilakuvia? Miten esimerkiksi Suomessa reagoitaisiin, jos vaikkapa Hesarin kannessa olisi suomenruotsalaisiin kohdistuva törkeä pilakuva? Voisipa olla, että aika voimakkaasti. Voisiko myös olla niin, ettemme täällä lännessä täysin ymmärrä, miten loukkaavia Muhammadin pilakuvat ovat islaminuskoisille? Ja nyt tarkoitan muitakin kuin ääri-islamisteja. En uskoisi kovinkaan monen länsimaalaisen kristinuskoisen pillastuvan esimerkiksi Jeesuksesta tehdyistä pilakuvista, mutta Jeesus- ja Muhammad-pilakuvat eivät välttämättä tarkoita samaa kristin- ja islaminuskoisille. Katsokaapa vielä tämä kuva. 


3.

Mainitsin jo, että iskujen tekijöiden piiritykseen kuoli yksi poliisi. Poliisi nimeltään Ahmed Merabet, joka oli muslimi. Hän siis kuoli, koska puolusti muiden oikeutta pilailla hänen uskontonsa kustannuksella. #JeSuisAhmed -hashtag levisi somessa laajalti sekin, tässä aiheesta Buzz Feedissa.

Totuus kuitenkin on, että Ahmed Merabet ei ollut läheskään ainoa muslimi, jonka kohtaloksi on koitunut islamistien terrori-iskut. Islamistien terrori-iskut kohdistuvat suurimmaksi osaksi nimenomaan heidän kanssa-muslimeihinsa. Suurin osa ääri-islamistien terrori-iskuista ovat olleet Irakissa, Afghanistanissa ja Pakistanissa, jossa enemistö väestöstä kuuluu islaminuskoon. Nämä tiedot nappasin tästä artikkelista.

Länsimaailmassa pelätään islamistien terrori-iskuja hysteerisesti. Roomassa asuva ystäväni jopa sanoi pelkäävänsä terrori-iskuja Pariisin iskun jälkeen. Miksi? Tuosta linkkaamastani BBC:n artikkelistakin käy ilmi, että suurin osa länsimaiden terrori-iskuista on 'omiemme' tekemiä. Islamistien terrori-iskut eivät missään nimessä ole mahdottomuus Roomassa, mutta onko realistisempaa pelätä islamistien terrori-iskua, kuin kenenkään muunkaan? Tarkistamatta epäilen, että länsimaailmassa on tilastollisesti todennäköisempää kuolla lapsen tekemässä kouluammunnassa, kuin ääri-islamistien terrori-iskussa. Islamistien terrori-iskuihin pitää tietysti suhtautua vakavasti, muttei ajatellen, että islaminuskoiset ovat ainoita terroristejä maailmassa. Tai etenkään ajatellen, että kaikki islaminuskoiset olisivat terroristeja.

*

Toivottavasti kenellekään ei jäänyt sellainen olo, että puolustan Charlie Hebdon iskun tekijöitä. Näin ei ole, tapahtuma oli mielestäni täysin hyväksymätön - siksi osallistuinkin muistotilaisuuteen täällä Tallinnassa. Charlie Hebdon iskusta kärsi etusijassa lehden toimitus, mutta myös länsimaalaisten mielikuva islaminuskosta. Mielikuva, jota iskun tekijöiden oli mitä ilmeisemmin tarkoitus puolustaa. Huh, ironista?

Vaikkei tarkoituksenani ole missään nimessä oikeuttaa islamistien terrori-iskuja, tässä tekstissä kuitenkin ilmenee pieni skeptinen vivahde. Tällä vivahteella haluan ottaa kantaa islamistien terrori-iskujen uutisointiin, käsittelyyn ja niistä nouseviin pelkoihin länsimaailmassa.

Nyt soi: The Dø - Trustful Hands

tiistai 3. helmikuuta 2015

Tervemenoa tammikuu

Tammikuun alussa tiesin, että kuukausi tulee pitämään sisällään itkettävän paljon esseitä ja kolmen ihmisen hommat hoidettavana töissä. Päätin kuitenkin asennoitua hyvin: tehdä töitä täysillä, mutta myös nauttia muista jutuista, elämästä. Tässä tammikuun tophetkiä.


Olemme asuneet Sallan kanssa Tallinnassa yli kaksi vuotta, mutta selvitimme vasta muutama viikko sitten, minne Vapaudenaukion keskellä oleva portaikko johtaa. Olimme molemmat jostain syystä otaksuneet, että portaikon päässä on bussiterminaali. Onneksemme portaat eivät johtaneet kuvittelemaamme terminaaliin, vaan ilmaisen Rahva Rinde -museoon. Liikenteessä kulkevien bussejen sijaan pääsimme istuskelemaan sisällä seisovaan minibussiin, jossa näytettiin dokumentti Baltian ketjusta. Tallinna yllättää aina.


Yhtenä lumisena sunnuntai-iltana muistin kaksi rakastamaani asiaa: ratikan takaosassa seisomisen ja Kamahouse Köökin. Hyppäsin ykkösratikan kyytiin, ja leppoisa sunnuntai-ilta sai jatkua heiluvien lumimaisemien, kaali-lasagnen ja kirjoittelun parissa Koplin lempiravintolassani.


Täällä joulu jatkui melkein koko tammikuun, sillä Venäjällä joulua vietetään vasta loppiaisena. En pistänyt ollenkaan pahakseni, kun sain ihastella tätä näkyä kaksi kuukautta. Olen muuten kuullut, että monet vironvenäläiset viettävät joulua kahdesti: virolaiseen tapaan jouluaattona ja jälleen tuolloin loppiaisena.


Isosetäni tuli viettämään synytymäpäiviään Tallinnaan, ja takana näkyvä naisseurue päätti tulla yllättämään hänet. Heidän kanssaan iltaa viettäneenä voin kertoa, että energisempää yli 30-vuotiaiden naistrio saa hakea. Selfien ottaminen ei edes ollut minun ideani ja kyllä - isotätini käytti yhtä sujuvasti iPhone nelostaan kuin selfie-sanaakin. Onneksi minulla on näiden geenit.


Liptonin markkinoinnista vastaa nerokkaat ihmiset. Yritys nousi aivan uuteen arvoon, kun maanantaiaamuisella työmatkallani keltaiseen pukeutuneet promoottorit tarjosivat kupin kuumaa teetä.


 Pääsin vihdoin testaamaan korealaisen Gotsu Kyuho's Kitchen -ravintolan Millan kanssa. Eikä minun edes tarvitse tehdä ravintolasta postausta, sillä Milla teki sen puolestani. ;) Allekirjoitan Millan jokaikisen sanan: ruoka oli aivan superhyvää, tuonne on palattava.


Delphinen ja Louisen läksiäiset. Mietiskelin juuri, että olen jokaisen semesterin loputtua ollut ainakin yksissä läksiäisjuhlissa. Tajusin, että niin semesterit kuin läksiäisjuhlatkin loppuvat minun osaltani Tallinnassa tähän kevääseen. On aika viettää läksiäisiä viimeiseen kertaan: omiani. Jatkon suhteen en ole vieläkään tehnyt konkreettisia suunnitelmia, mutta haaveissa olisi työntekoa ja muutto johonkin toiseen maahan. Juuri nyt ajatus koulunpenkille palaamisesta syksyllä ei innosta. Nyt jos joskus on tilaisuuteni lähteä maailmaa kiertämään. ;)

Nyt soi: James Blake, Bon Iver - Fall Creek Boys Choir