RIP E

Tällä hetkellä tunnen itseni pieneksi ja avuttomaksi. Olen huomenna menossa elämäni ensimmäistä kertaa hautajaisiin.

Kuolema. Kukaan ei tiedä, mitä se tarkalleen on ja mitä sen jälkeen tapahtuu. Siksi se varmaan pelottaa meitä, mutta samaan aikaan kaikkien on opittava hyväksymään se. Tulemme kaikki kohtamaan kuolemaa ennen omaamme. Mummosi, ukkisi, äitisi, isäsi, paras ystäväsi, lapsesi, kaikki he kuolevat, monet heistä ennen sinua.

En tiedä olenko ollut onnekas, kun en ole juuri kohdannut kuolemaa näiden 21 elinvuoteni aikana. Huomenna haudataan isotätini, mummini sisko. En ollut isotädin kanssa erityisen läheinen, mutta pidin hänestä silti. Mummi sanoi joskus, että hän näkee siskoaan minussa. Meillä oli samat kiinnostuksen kohteet: ranskan opiskelu, näytteleminen ja päiväkirjojen kirjoittaminen. Muutama vuosi sitten isotätini vietti talvet Etelä-Ranskassa. Tällöin kirjoittelimme toisillemme Facebook-viestejä, joissa hän kertoi elämästään Ranskassa ja kyseli, miten minulla menee.

Olen surullinen isotätini kuolemasta. Emme nähneet usein, ja olisin halunnut nähdä hänet vielä viimeisen kerran. Olen kuitenkin surullisempi mummini, kuin itseni takia. En koskaan tavannut mummini vanhempia, isosiskoa tai pikkuveljeä, he kaikki kuolivat ennen syntymääni. Mummini on siis kokenut kovia, ja kertoi, ettei oikein muuta pystynyt ajattelemaan kuultuaan pikkusiskonsa kuolemasta.

Kun kuulin isotätini kuolleen, soitin mummille, halusin lohduttaa. Lohduttamisestani ei tosin tullut yhtään mitään, koska aloin itkeä heti mummin vastattua puhelimeen. Puhelumme oli siis varsin yksipuolinen: minä en itkuiltani saanut montaakaan sanaa suustani. Mummi siis puhui, ja minä kuuntelin.

Olen kuitenkin tyytyväinen, että soitin ja kuuntelin. Niin mahtipontiselta kuin tämä kuullostaakin, opin tuon puhelun aikana mummiltani elämästä. Mummi näki elävää, mutta koomaan vaipunutta siskoaan juuri ennen tämän kuolemaa.

“Piti siinä vähän kerätä itseäni ennen sairaalahuoneeseen menoa. Meinasin itkeä, mutta päätin, ettei nyt ole mikään itkun paikka. Sisko oli laihtunut, eikä reagoinut mitenkään mihinkään. Kerroin hänelle millainen sää on, mitä kaikille kuuluu, kerroin kaikilta terveisiä, sinultakin Annina. Olin siinä jonkin aikaa ja juttelin, ennen kuin luin siskolle viimeisen herran siunauksen. Silloin hänen otsansa värähti hieman.”

Seuraavana päivänä sisko menehtyi.

Mummini on sellainen mummi, joka puhuu estotta kaikille, jopa eläimille ja huonekaluille, ja jos ei sopivaa kuuntelijaa löydy - hän puhuu vaikka itselleen. Tämä ei ole vanhuuden höpertymistä, mummi on varmaan aina ollut luonteeltaan sellainen ihana hömppä. :) Olin suoraan sanottuna yllättynyt, miten vahva hän onkaan – miten hyvin hän otti siskonsa kuoleman. Hän oli surullinen, mutta hän hyväksyi asian. Sisko oli ollut sairaana pitkään, hän pääsi kärsimyksestään, ja elämä jatkuu suruista huolimatta. Hän ei vaipunut epätoivoon tai itsesääliin, eikä varmasti jää vellomaan suruunsa.

Minäkin haluan joskus olla noin vahva. Haluan kohdata vaikeat ajat pää pystyssä. Samalla tavalla, miten mumminikin kohtasi pikkusiskonsa viimeistä kertaa. Minulla on vielä pitkä matka siihen, mutta uskon pystyväni siihen vielä joku päivä. Ainakin minulla on hyvä esimerkki ja roolimalli, jolta opin vielä varmasti lisää.

Yksi osa elämää on surra – itsensä ja toisten puolesta. Suru pitää jakaa jonkun kanssa, jotta sen yli voi päästä. Surulle pitää antaa juuri sopivasti tilaa – ei liian vähän, ei liian paljoa. Surullisista asioista voi puhua masentumatta. Elämä ei ole pelkkiä iloja, eivätkä nekään tuntuisi miltään ilman suruja. Kuullostaa varmaan hassulta, mutta tietyllä tapaa nautin suremisesta. On tervettä pysähtyä, ja miettiä elämää – vaikka se saisikin tuntemaan itsensä pieneksi ja avuttomaksi. Välit syvenevät niiden kanssa, kenen kanssa surua jakaa. Olen hyvinkin paljon hetkessä elävää tyyppiä, mutta isotätini kuolema toimi taas muistutuksena siitä, ettei mikään ole ikuista ja että mekin elämme täällä vain kerran. Nyt yritän yhä enemmän nauttia joka hetkestä, jopa niistä surullisista: prosessoida vaikeita tunteita ja oppia sitä kautta itsestäni lisää.

Huominen on meidän perheellemme surullinen, muttei missään nimessä masentava päivä. Huomenna hyvästelemme perheenjäsenemme ja kiitämme yhteisistä ajoistamme. Huomenna teemme jotain, mitä kaikkien tulee joskus tehdä: annamme surulle tilaa.

Nyt soi: Anssi Kela - Nummela